Kuopukseni soitti maanantaiaamuna minulle töihin ja kertoi, että hänellä oli ongelmia: jalat eivät toimi ja käsissäkin on voimattomuutta. On yksin töissä eikä pääse omin avuin sieltä lähtemään. No, mitäpä siinä muuta emon auttaa, kuin lähteä avittamaan avutonta lastaan. Ajaessani Varistoon mietin, veisinkö tytön Meilahden poliklinikalle vaiko terveyskeskukseen vaiko Dextraan. Valitsin Meilahden, koska tyttö oli ollut siellä tutkittavana samojen oireiden vuoksi kaksi ja puoli vuotta sitten. Syytä oireisiin ei silloin löytynyt neurologisista tutkimuksista huolimatta ja lääkärit päättivät, että aika parantaa ja tilannetta seurataan. Tyttö oli kolmisen kuukautta kotona, koska jalat eivät kantaneet. Seurasimme tilannetta kotona.

No, oireet todella katosivat ja meni useita kuukausia ennen kuin palasivat. Mutta tällä kertaa paraneminen tapahtui parissa päivässä. Näin elettiin lähes vuosi: jalat menivät välillä alta, pari päivää lepoa ja taas juostiin. Viime kesänä, heinäkuussa päätin oireiden jälleen tullessa,  että nyt asia on tutkittava. Eihän se ole normaalia, että koko ajan saa jännätä, koska jalat menevät alta, kestääkö oireet päivän, pari, viikon vai useamman kuukauden. Täytyyhän siihen syy löytyä. Joten passitin tytön terveyskeskukseen, jotta hän saisi lähetteen Meilahteen jatkotutkimuksiin. Terveyskeskuksesta annettiin lähete Laakson sairaalaan, jonne tulikin kutsu loka-marraskuussa. Laaksoon mennessään jalat olivat jotensakin kunnossa, joten lääkäri tuskin tajusi, mistä oli kysymys. Sen verran omituisen näköistä tytön liikkuminen on lonkkien lenksuessa. Taas otettiin röntgenkuvia ja ohjattiin fysioterapeutille hoitoon. Hoidon jatkuessa oireet palasivat ja tällä kertaa jalat olivat alta kaksi kuukautta. Haettiin jo pyörätuolikin avuksi ja kärräsin tyttöä kouluun ja koulusta kotiin, mikäli ehdin. Jos kukaan muukaan ei ehtinyt, niin koulu sai siltä päivältä jäädä väliin. Jollain tapaa tytön kuitenkin onnistui keplotella syyslukukausi läpi.

Joten, kun jalat menivät viime maanantaina alta, päätin, että tilannetta on seurattu riittävästi ja kärräsin tytön Meilahteen. Jalat olivat niin voimattomat, että jouduin ottamaan taksin puolessa välissä parkkihallista sairaalan ovelle. Matka taisi olla liki 100 m. Onneksi siellä oli pyörätuoleja odottamassa.

Jonkin aikaa odotettuamme neurologi tuli luoksemme, ja totesi, että koska tässä ei ole kyse akuutista tilanteesta, tytön olisi parempi mennä terveyskeskukseen ja saada sieltä lähete. Siis tilanne ei ollut akuutti! Yritimme yhdessä selittää, miten toivottomalta tämä tilanne tuntuu. Tyttö ei pysty liikkumaan ja hänen pitäisi siis mennä terveyskeskukseen hakemaan lähete, jotta pääsi tutkittavaksi joskus kuukausien kuluttua. Siihen asti voi sitten tulla toimeen, niin kuin tähänkin asti. No, lääkäri katsoi, ettei hänellä ole mitään mahdollisuuksia ottaa tyttöä tutkittavaksi. Mutta sen sijaan hän voisi antaa lähetteen terveyskeskukseen, jotta tyttö pääsisi sinne kiireellisenä joko tänään mutta viimeistään huomenna, ja saisi sitten mahdollisesti lähetteen johonkin sairaalaan tutkimuksiin. Myöskään lääkärintodistusta tämä lääkäri ei suostunut kirjoittamaan, koska ei ollut tutkinut potilasta!

No, mitäpä siinä sitten muuta voi. Meidät siis potkittiin pois Meilahdesta, jossa oli oikeitakin potilaita (lähes lääkärin sanat). Mutta sen päätin, että mihinkään arvauskeskukseen emme mene. Joten suuntasimme Dextran päivystykseen, missä ensimmäisen kerran lääkäri tuntui tajuavan, että vaikka tauti ei ilmeisesti olekaan vakavaa laatua, se kuitenkin heikentää elämänlaatua. Antoi lääkärintodistuksen, ja otti asiakseen alkaa tutkia tapausta. Vaikka kerroimme, että tytölle oli jo varattu aika monien suosittelemalta Detran ortopediltä.

Tällä kertaa taisi oireet mennä ohi parissa päivässä. Ja tyttö on matkalla Tampereelle Agirotuun. Jännätään, kestääkö jalat. Tätähän tämä on ollut viimeiset kaksi ja puoli vuotta. Se ei ole vaarallista, mutta kiusallista, kuten yksi lääkäri asian ilmaisi.