No niin, nyt se on sitten ohi. Kolme päivää agilityn riemujuhlaa.

Pakkasin piknik-reppuun termospullollisen kahvia, limua, sämpylöitä, Piltti-purkkeja, välipalakeksejä, perunalastuja. Lisäksi Mimmillä oli reilu pussillinen karkkeja ja itsekuivattuja omenalastuja. Vielä mukaan otettiin paksut istuintyynyt ja  Suomenlippu reppuun roikkumaan, ja voilá, oltiin valmiita lähtemään kisatantereelle kuin Viisikko seikkailuun!

Tätä oli odotettu. Vuodesta 2000 lähtien. Naama virneessä matkattiin julkisilla jäähallille. Löydettiin paikkamme toiselta riviltä ja eikun seuraamaan kisoja. Ja myöntää täytyy, että kyllä me nautittiin! Huolimatta siitä, että aivan kirkkainta mitallia sieltä ei tänä vuonna suomalaisille tullut, hienoja sijoituksia kuitenkin. Näin borderistina sydäntä toki lämmitti Toffen ja Jannen upea kiri sunnuntaina ja englantilaisen borderin nousu palkintopallille. Radat olivat sopivan haasteellisia ja oli mielenkiintoista seurata toinen toistaan upeimpia ratasuorituksia. Suuria tunteita ja hienoja onnistumisia ja suuria pettymyksiä. Sitähän se agility parhaimmillaan on. Se on kuitenkin niiiin pienestä kii.

Aikas erikoiselta tuntui myös se, että näinkin isossa tapahtumassa oli niin paljon tuttuja. Tai ei se siis ollut ihme, että toisetkin agilityfanaatikot olivat löytäneet jäähalliin, vaan se, että yleensä vastaavissa  massatapahtumassa harvoin tapaa tuttuja. Nyt heitä oli joka puolella. Kaikkihan siellä oli!

Ainoa jo edeltä käsin odotettu ongelma oli Mimmin jaksaminen. No, kyllähän tyttö jaksoi, kun välillä salskeat ensiapupojat raijasivat tytön huilaamaan, ja lauantai-iltana käytiin Kivelästä hakemassa pyörätuoli- ihan varmuuden vuoksi.Kiitos Marjaanan tästä ideasta. Ja kiitos myös kyydityksestä hallin ja kodin välillä. Ongelmistaan huolimatta ei Mimmin mieleenkään tullut jättää kisoja kesken. Agiin hurahtaneena äitinä  ymmärsin kyllä tyttöä. Kisojen jälkeen on sitten aikaa levätä.