Istuskelen tässä kankku kipeänä ja läppäri edessäni ja ihmettelen.  Ihmettelen, mikä on kun en vaan malta olla poissa radalta. On se niin kumma juttu. Tälläinen keski-ikäinen täti-ihminen uudestaan ja uudestaan on juoksevinaan terrierin perässä ja erilaisten esteiden välissä isomman tai pienemmän yleisön edessä. Vieläpä kompuroiden, kun reisi sanoi taas naps. Eikä edellinenkään vamma ollut vielä parantunut. Siinä sitä oltiin sananmukaisesti rähmällään keppien vieressä. Mutta urheasti vedettiin loppuun. En tosin saanut tästä kiitosta Mimmiltä. Piti jatkamista typeryytenä. Ei kai sitä kallista rataa kesken jätetä! Vaikka takana olisi useampikin hylly.

Mutta kun se vaan on niin kivaa. Vaikka Tabe taas taabetti sydämensä kyllyydestä tänään Messarissa. Karkasi mokoma lähdössä ja siinä sitten meni ne pienen pienetkin mahdollisuudet saada radasta edes jollain tavalla tolkullinen. Mutta jos nyt taas haetaan niitä pieniä, tuskin havaittavia positiivisia pointteja. Se pysyi rata-alueella eikä ollut moksiskaan siitä, mitä tapahtui radan ulkopuolella. Lisäksi se suoritti kepit mallikkaasti vaikkakin vasta kolmannella yrittämällä kun asetin sen oikeaan suuntaan. Ja plussaksi voi kai luokitella senkin, että tämä oli toivottavasti viimeinen kerta, kun se sai pitää radalla niiii-in hauskaa. Meinaan vaan, että seuraavalla kerralla ratasuoritus loppuu, jos neiti päättää sooloilla. Sen on aika oppia, että kisoissakaan ei sentään saa tehdä, mitä lystää.

Mutta kai se sitten on niin, että pakko tässä on taas taukoa pitää. Mimmi saa toistaiseksi treenata Taben kanssa ja jopa kisata, kunnes oon taas kuvioissa mukana. Jos siis uskaltaa