Olin odottanut, että saisimme  kulkea yhdessä vielä muutaman vuoden, mutta näin ei sitten kuitenkaan käynyt. Aivan yllättäen Wilmalle tuli kutsu Sateenkaarisillalle. Olen edelleen shokissa. Kun katson Wilman kuvia, puristaa rinnasta ja tulee itku. Ei tässä näin pitänyt käydä. Ei vielä. Wilma oli ikäisekseen hyvässä kunnossa. Erinomaisessa, sanoi lääkäri pari viikkoa sitten.

Kasvain ei antanut mitään ennakkovaroitusta. Ainoa lohtu on, että Wilma ei joutunut sairastamaan pitkään. Puoli vuorokautta. Kun lääkäri ilmoitti, että Wilmalla on gliooma aivojen päälaenlohkossa ja että ennuste on erittäin huono, tein raskain sydämin päätöksen siitä, että yhteinen polkumme oli käyty loppuun. Ajattelen, että se oli viimeinen palvelukseni rakkaalle ystävälleni.

Tänään oli jo helpompaa kuin eilen ja tiedän, että huomenna jälleen vähän helpompaa. Ja jonkin ajan kuluttua  pystyn jo katsomaan Wilman kuvia ilman, että itku tulee silmään. Ja muistelen meidän yhteisiä vuosia.

Wilma oli suuri pieni koira. Suuri persoona. Itsevarma, ystävällinen, iloinen borderityttö, joka edusti erinomaisesti rotuaan.  Mamman agiliitäjä ja halihauva. Voi miten paljon me yhdessä koimmekaan!

 

                                Kun suru häipyy
                                tulevat muistot
                                ja jokainen niistä 
                                koskee yksitellen.

                                 - Eeva Kilpi -

Nuku rauhassa, pikku ystäväni!