Jo oli reissu! Extremeä kerrassaan. Lähettiin porukalla Tornioon agilityn SM-kisoihin. Oltiin tilattu bussi kuljettamaan meidät läpi Suomen. Mukana reissussa 14-17 ihmistä ja koiria parisenkymmentä. Meillä  mukana vain Chili; Riesa ja Tabe jätettiin kotiin. Taben kohdalla ajattelin, että noita hyllyjä saa kyllä kerättyä lähempääkin kotia.

Lähtö tapahtui torstai-iltapäivällä Purinalta, sieltä koukattiin Ojankoon hakemaan lisää porukkaa sekä telttoja ja HSKH:n ajanottolaitteet. Matka jatkui Tampereelle, mistä noukittiin matkaan Sini ja Liina ja siitä sitten Keminmaalle. Etukäteen bussifirma mainosti autoaan kaikilla mukavuuksilla: bussissa wc (jota kuski suositteli käytettäväksi ainoastaan äärimmäisessä hätätilassa, jotta tankki ei täyttyisi jo alkumatkasta), DVD (joka tosin ei suostunut toimimaan), CD (jota ei edes yritetty saada toimimaan) sekä kahvinkeitin (ei sattunut silmiin).  Tampereen lisäksi pysähdyttiin toisen kerran jossain Oulun tietämissä. Perillä Keminmaassa oltiin yöllä kahden maissa.

Majapaikkana oli motelli Savotan Sanni: http://personal.inet.fi/yritys/jaana.matilainen/sanni/index.html   kivan näköinen motelli jonkinlaisella teollisuusalueella. Bussin purku ja majoittuminen huoneisiin. Hetkessä ainakin minä olin unten mailla.

Perjantaina aamupalan jälkeen bussi nouti meidät motellilta ja kuljetti kisapaikalle, Pohjan stadionille, muutaman vuoden taikaisesta Agirodusta jo tutuksi tulleelle urheilukentälle. Pystytettiin BAT:n leiri  ja kisat alkoivat aikataulun mukaisesti. Kaksi kisaa kaikille luokille. Pääsivät porukat kokeilemaan hiekkatekonurmea kisa-alustana. Perjantain kisat antoivat jo hyvän tuntuman, että viikonlopusta oli odotettavissa huikeat SM-skabat. Ja sääkin oli suosiollinen, vaikka etukäteen olikin luvattu saderintaman toisensa jälkeen ylittävän Suomen.

Päivä kentällä ja illalla motellille, suihkuun ja syömään. Kello oli puoli kymmenen, ravintola auki kymmeneen. Päätimme tilata tavanmukaiset kisapizzat. Mutta yllätys yllätys, kassa ilmoitti, että ruokatarjoilu oli päättynyt, mitään pizzoja ei enää siihen aikaan aleta vääntää. Tarjolla olisi sämpylöitä. Koko päivä syömättä ja sitten tarjolla sämpylöitä! Ei ruokaa! Ei auttanut muu kuin alkaa etsiä muita ruokapaikkoja, joita Keminmaassa ei kuitenkaan kuulunut olevan. Tien toisella puolella sijaitseva Kotipizzakin kun oli kuulemma sulkenut ovensa jo yhdeksältä.

Tilasimme tilataksin ja hetken kuluttua motellin pihaan kurvasikin mersutaksi, jonka kyytiin olisi mahtunut neljä-viisi ihmistä (meitä oli 11). Tarkoitus oli lähteä Kemiin ruuan etsintään. Siinä sitten aikamme pohdittua vaihtoehtoja, Janne oli onnistunut käännyttämään motellin johtajan mielen, ja meille luvattiin kuin luvattiinkin tehdä pizzat. Maksoimme taksille lähtöhinnan ja kiitimme kyytitarjouksesta (oli oikein mukava taksikuski).

Joten ei kun tilaamaan pizzoja. Vielä kerran pizzanpyörittäjä yritti ehdottaa, että otettaisiin pizzat huoneisiin mukaan sen sijaan, että jäätäisiin pöytien ääreen syömään. Ei onnistunut. Syötiin pöydissä. Oman pizzani sain vasta, kun muut olivat jo syöneet pizzansa. Ja ei kun nukkumaan.

Aamupalan jälkeen kentälle. Oli joukkuekisapäivä. Sää edelleen suosiollinen. Ei sadetta vaikka pilviä riittikin. BAT:n minijoukkue sijoittui upeasti hopealle! Onnittelut Jannelle, Tiinalle ja Pasille, jotka ohjasivat Toffen, Ettan, Tristanin ja Jörön hopealle! Voiton vei Tornion joukkue, onnittelut heillekin upeista radoista!

Palkintojenjaon jälkeen motelliin ja sen verran väsy painoi päälle, että päätimme syödä motellin 170 paikkaisessa ravintolassa, vaikka vieläkin mieltä kaihersi edellisen illan kädenvääntö. Kello oli kuitenkin vasta vähän yli kahdeksan, joten nyt oltiin sentään ajoissa. Ravintelihan menee kiinni vasta kymmeneltä. Joten voi vain kuvitella, miltä tuntui kun meille ilmoitettiin, että juu ei, ei ruokatarjoilua: ravintolassa oli töissä vain yksi henkilö, vaikka motelli oli täynnä asukkaita. Ei siis ruokaa lauantainakaan!

Päätimme sitten mennä tien toisella puolella olevaan ravintola Tupasvillaan:

http://www.tupasvilla.fi/html/palvelut.html

Mutta vastaus oli jo  tuttu: ei ruokaa meille, ovet suljetaan puolen tunnin kuluttua. Kehottivat  menemään Keminmaan keskustaan, eihän sinne ole kuin kilometrin matka. Kyllähän tuollaisen matkan voi jalankin kulkea. No, eihän siinä sitten muukaan auttanut, lähdettiin kävelemään oletettua keskustaa kohden.

Matka osoittautui huomattavaksi pidemmäksi, arvioisin ainakin poronkusemaksi. Ja koska Mimmillä oli nilkka venähtänyt, matka tuntui vieläkin pitemmältä. Mutta ei meiltä keinot kesken loppuneet: vuokrattiin Citymarketista 50 centin pantilla ostoskärryt, Mimmi kärryihin ja menoksi! Ohjaksissa Jade ja Minna. Ja vauhti oli aika haipakkaa. Siinä hitaammat kävelijät jäivät jo aika matkan päähän. Paikalliset moikkailivat ohimennessään.

Lopulta Keminmaan keskuskin löytyi. Kärryt jätettiin siististi parkkiin ja sukelsimme sisään paikalliseen Karaokebar Moon Lightiin.  Täällä meille lopulta ilman kummenpia neuvotteluja tehtiin mahtavan kokoiset pizzat, joista riitti ateriaa vielä seuraavaankin päivään. Kyllä oli mieli keveä, kun ruokaa sai. Niin keveä, että lauloin Tiinan kanssa Aikuisen naisen karaokena. Ensimmäisen, ja ehkä myös viimeisen kerran, tartuin karaokemikkiin.  Takaisin majapaikkaan päästiin sitten tilataksilla yhdentoista maissa. Siellä meitä odottikin jo aamupala ulko-ovella. Aamiainen kun tarjoiltiin sunnuntaina vasta yhdeksältä.

Sunnuntaina käytiin sitten yksilökisat. Aamulla minien hyppyradan aikaan satoi, mikä teki kentän liukkaaksi. Chili jäi ihanneajasta vain kolmisen sekunttia, mutta pudotti kaksi kertaa muurin palikat ja kerran riman. Aika olisi riittänyt jatkopaikkaan. Harmi vain, että tuli niitä pudotuksia. Ensimmäisen kerran Mimmin ja Chilin kisauran aikana. Liekö ollut syy kentän liukkauden? Ainakin minien hyppärin jälkeen radalle roudattiin kottikärryllisiä hiekkaa.

Battilaisten kannalta kisat olivat tosi menestyksekkäät: Janne ja Toffe voittivat minien mestaruuden, Katja ja Koko medien hopeaa ja Janne Emmin ja Iitan kanssa molemmat kymmenen joukkoon. Ja maxien kultamitallikoirallakin on kytköksensä BAT:iin: onhan se Jaakon koira!

Palkintojenjaon jälkeen taivas repesi ja vettä alkoi sataa. Ja meillä oli vielä leirin purku kesken. Päästyämme lopulta bussiin, sade lakkasi. Pienten järjestelyjen jälkeen jokainen löysi paikkansa ja kotimatka saattoi alkaa. Pysähdys Oulun lähistöllä, toinen Jyväskylän lähistöllä ja kolmas Tampereella, kun Sini ja Liina jäivät kyydistä. Enää pari tuntia ja ollaan Vantaalla. Näin luulimme.

Bussi pysähtyi Hämeenlinnan moottoritielle. Kuski yritti käynnistää autoa, kävi ulkona jotain ropeloimassa, palasi takaisin ohjaamoon ja poistui autosta selittämättä sanallakaan, mikä vialla. Odotimme ja odotimme. Mitään ei kuulunut. Arvelin jo kuskin kyllääntyneen meihin ja lähteneen takaisin pohjoiseen. Lähes tunti oli kulunut. Katsoin peruutuspeileistä, eikä kuskia näkynyt missään. Soitin bussifirmaan ja selitin, että olimme moottoritien laidassa, kuskia ei ole tuntiin näkynyt. Missä mennään? Bussifirmasta vastattiin, jotta autosta oli loppunut polttoaine ja kuski oli ottanut taksin ja lähtenyt menoveden ostoon. Ilmoittamatta meille asiasta. Siinä sitä sitten ooteltiin, josko tulisi takaisin. Ja tulihan tuo lopulta. Kun kysyttiin, miksei kertonut meille mitään, vastasi, että kun ei kysytty! Niinpä!

Vielä puolisen tuntia kului, kun autoa piti ilmata. Sen verran oli moottori pahoittanut mieltänsä löpön loppumisesta. Eikä tälläkään kertaa mitään selitystä. Poliisiautokin ilmaantuin vilkut välkkyen bussin perään. Piti seuraa bussille, kunnes päästiin liikkeelle.

Puolitoista tuntia seistiin moottoritiellä. No, päästiinhän me kuitenkin lopulta perille.

Kaiken kaikkiaan mahtava reissu kommelluksineen kaikkineen. Hyvät fiilikset jäivät. Onpahan, mitä muistella. Nähtiin hienoja kisasuorituksia. Ja hauskaa oli! Vatsalihakset vieläkin kipeinä nauramisesta. Olo on aika väsy, vaikka kotiin tultuani otinkin päikkärit. Ja ei kun yöunille.