Kyllä oli lähellä, meinaan ensimmäinen nolla. Tai ainakin tulos! Pikkasen kirpasee, mutta ehkä se vaan vahvistaa. Käytiin Taben kanssa AST:n kisoissa viime lauantaina. Kaksi starttia.  Tuomarina Saviojan Anne. Kivat radat oli suunnitellut. Ihan Taben mentävissä, jos vaan...

Olen jo oppinut rauhoittamaan Tabea ja pudottamaan sen stressitasoa lähtöön mennessä. Kiitos lukuisten episten, joita kesän aikana juostiin. Eihän niistä merkittävää tulosta tullut, mutta löysin pikkuhiljaa keinot saada kontakti kuntoon Taben kanssa. Namitusta ja pikkutemppuja. Sivulle menoa, paikalla istumista, koiran kiertoa, namin pudotusta ja etsimistä. Ja paljon kehuja ja katsekontaktia.

Ekalle radalla mentäessä Tabe oli hienossa kontaktissa lähes lähtöviivalle asti. Vaan kun jouduimme odottamaan vuoroamme lämppärikentällä, niin johan tyttö kiihtyi. Varsinkin kun kuuli keinun kolahduksia. Jostain syystä tuo ääni on aina villinnyt Tabea. Joten siinä keinun kolahduksia kuunnellessa Taben keskittyminen haihtui hetkessä. Lähdössä Tabe sitten kuikuili ympärilleen sen näköisenä, että kohta lähtee. No, pysyi sentään nätisti lähdössä, mutta kun kepit olivat toisena esteenä, ei se millään malttanut pujotella jokaista väliä. Muutama sai riittää ja menoksi. Kun kepit saatiin suoritetuksi joten kuten, jatkui rata aika haipakkaa ja numerojärjestyksessä: Tabe kun on helppo lähettää putkeen. Ja radalla oli useita putkia. Kaikki löytyivät ja vielä oikeasta päästä! Radan loppupuolella oleva puomi sitten johti pieneen koulutukseen. Muistuttelin Taben mieleen, että siltä ei lähdetä ilman lupaa.

Ennen toista rataa käytiin treenaamassa muutamat kepit. Jo alkoi sujua. Radalle lähtöä odotettiin tällä kertaa AST:n aitauksen ulkopuolella, joten lähtöön valmistautuminen onnistui nappiin. Tabe oli innokas vaan ei stressissä. Katsoi silmiin odottaessaan lähtölupaa. Rata eteni mallikkaasti ilman mitään paniikkiohjausta aina kepeille saakka. Tai siis kepellekin mentiin hienosti oikeasta välistä sisään ja pujottelu sujui aina puoliväliin saakka virheettä. Kunnes Tabe näki tuomarin kipsikäden. Ja ei kun haukkumaan! No, siinä meni nolla mutta aattelin, että tulokseen on sentään vielä mahdollisuus ja ohjasin sen uudestaan kepeille. Ja sama juttu: tuomari sai haukut! Ja vielä kerran! Ja yhä uudestaan. Haukuista sai osansa myös keppien vieressä istuva ratahenkilö ja  tämän takana pusikossa liikkui joku.

Lopulta Tabe oli jo selvästi paniikissa. Kepit jätettiin kesken ja tehtiin kaksi viimeistä estettä. Seuraavaksi Tabe ryntäsi lämppärikentälle ja rähjäämään bordercollielle. Onneksi tämän omistaja ehti napata koiran kiinni, sillä se oli valmis syömään Taben. Tabe syöksyili sinne tänne ja muutama ratahenkilö jo levitteli käsiään estääkseen sitä pääsemästä ulos aitauksesta, mikä ei kyllä yhtään rauhoittanut panikoivaa Tabea. Lopuksi se rauhoittui sen verran, että tuli luokseni namin perässä.

Joten nyt sitten jännitän, josko Tabe on keksinyt tuomareiden arvaamattomuuden vai olisko tuo ollut ainutkertaista. Toivottavasti. Ei se ainakaan aikaisemmin ole koskaan välittänyt muista ihmisistä radalla tai radan ulkopuolella. Liekö syynä sitten vielä muisto luonnetestistä. Tiedä häntä. 

Joten nollaskumppapullo saa edelleen olla jääkaapissa odottamassa korkkaustaan. Ehkä sitten ensi kuussa.