Olen nyt sitten Pyöräilijä! Aivan, isolla P:llä! Hommasin itselleni pyöräilykypärän! Pienen painostuksen jälkeen mutta kumminkin. Olen siis lopultakin päättänyt hoitaa työmatkat pyörällä. Tosin pienellä säävarauksella. Jos aamulla sataa, niin  en lähde polkemaan. Enkä talvella. Tai jos on jonnekin menoa suoraan töistä. Tää on vaarallista, kun alan luetella poikkeuksia päätökseeni. Olen hyvä keksimään syitä jättää pyörä kotiin istuutuakseni volkkarin ratin taa. Joten sanotaan vaan, että tästä lähtien pyöräilen töihin.

Matkahan ei ole pitkä. En ees kehtaa kertoa, kuinka lyhyt. Jotain viitettä siitä voi antaa se, että suunnittelen jo pitempää reittiä   Mutta vielä siihen kypärään. Se on musta ja virtaviivainen. Siinä on pieni lippa ja tuuletusaukot. Ja tuntuu jotenkin hyvältä päässä. Käytin sitä ensimmäisen kerran perjantaina kotimatkalla (ostin kypärän ruokiksella). Jotenkin tuntui turvallisemmalta lasketella mäkeä kolmeakymppiä. Tunsin yhteenkuuluvuutta pyöräileviin työmatkalaisiin. Ja katsoin kummeksuen ellen suorastaan säälien ihmisiä, jotka polkivat pyöräänsä ilman kypärää! Sellaisiakin vielä on! En siis ollut viimeinen pää paljaana ajava.

En tiedä, miksen ole aiemmin moista hankintaa tehnyt. Ehkä se vaan on tuntunut liioittelulta. Olenhan sentään opetellut pyöräilyn jo pikkulikkana. Vuosikymmeniä sitten. Ja kun kerran sen tempun on oppinut, sen osaa aina. Näinhän sitä sanotaan. Ja miten sen sitten opin? Eipä siihen aikaan monellakaan ollut lastenpyöriä apupyörineen. Joten kun kädet ylettyivät ohjaustankoon ja jalat polkimille, oli aika alkaa opettelu. Minun ensimmäinen pyöräni oli äidin vanha Raleigh. Oli kuulemma ensimmäisiä sodanjälkeisiä raleigheja. Oli vaihteet ja kaikki. Paitsi jalkajarruja. Mutta se ei meno haitannut.

Työnsin pyörän mäen päälle, nousin polkimille seisomaan (en ylettynyt istumaan satulaan) ja annoin mennä! Vauhdilla mökkitietä alas asti. Ja pysähdys nokkos/vadelmapuskaan. Rähmälleen. Ja ei kun uudestaan. Näin sitä sitten harjoittelin pyörällä ajoa aika tovin. Seuraavaksi opettelin polkemaan. Samalla metodilla. Vauhti vaan vähän kovempi. Eikä jarruista edelleenkään tietoa. Sormet eivät yltäneet käsijarrujen ympäri. Jossain vaiheessa sitten isä otti pyörästä vaihteet pois ja asensi jalkajarrut. Näin opin sitten pysähtymään muutenkin kuin  puskaan syöksymällä.

Seuraava vaihe oli sitten, kun opettelin polkemaan istuallaan. Tähän vaiheeseen pääsin tosin vasta sitten kun varpaat juuri ylettyivät polkimiin. Mutta sekin vaihe tuli. Kesät kuluivat pitkälti pyörän selässä. Ja opettelin ajamaan ilman käsiä, välillä ilman jalkojakin. Tosin tätä taitoa en enää koe niin tarpeelliseksi. En siis aio kokeillakaan, vieläkö onnistuisi. En vaikka joku yllyttäisi. Toisaalta, nythän minulla on kypärä! No, en ehkä kuitenkaan.

Joten osaan siis ajaa pyörällä, aion pyöräillä työmatkat tästä eteenpäin. Kypärä päässä! Ai niin, perjantaina työmatkalla, kaaduin rähmälleni, tosin pienessä vahdissa. Mutta persus on arka. Pitäiskö hankkia ajohaalari?