Viimeksi ihmettelin sitä, miten aika rientää eikä oo tullut kirjoiteltua. No, nyt vasta sitä aikaa on kulunutkin sitten viime päivityksen. Vuosikin on ehtinyt vaihtua joten hyvää uutta vuotta vaan!

Emme siis siirtyneet kolmosiin viime vuonna, emme saaneet edes yhtä LUVAa. Hyviä ratoja kuitenkin. Ne muutamat, mitä tehtiin. Loppuvuosi jäi vähän vaisuksi agilityn suhteen. Kakkosluokan kisoja oli vähän tai oli muuta menoa juuri silloin, kun olisi ollut kisoja lähistöllä. Treenitkin jäivät tauolle syyspimeiden ja kylmyyden vuoksi. Ensimmäisen kerran taisin kokea jopa jonniinmoista kaamosmasennusta. Vaikka toisaalta, käytiinhän me Kanarialla marraskuussa, joulu meni rattoisasti ja uusi vuosi otettiin vastaan mökillä. Sitä ennen piipahdettiin välipäivinä Tukholmassa katsomassa inkojen kulta-aarteita. Mutta kuiteskin, olo vetämätön. Painokin nousi!

Mutta nyt ollaan taas saatu langanpäästä kii ja ei ku tulta päin! BAT:n ja HSKH:n yhteinen Vuokkoset Areena valmistui loppuvuodesta ja oliko se peräti vuoden viimeisenä päivänä, kun saatiin ihan virallinen lupa sen käyttöönottoon. Joka tapauksessa treenit ovat jälleen käynnistyneet ja halli avattiin juhlallisesti ja virallisesti viime viikonloppuna. Avaajana presidenttiehdokas Pekka Haavisto. Toivottavasti myös tuleva Suomen presidentti. Se nähdään parin viikon kuluttua. Vaikka ei vastaehdokas Niinistökään ihan huono valinta olisi.

Mutta takaisin Vuokkosiin (näin ystävien kesken). Avajaispäivänä korkkasimme Taben kanssa tämän vuoden kisat. (Eckerö jäi harmittavasti väliin johtuen Taben vatsataudista). Kaksi starttia, kaksi hyllyä. Näinhän siinä taas kävi. Ensimmäinen rata oli lupaava. Tosin aluksi kyllä neuvoteltiin Tabsun kanssa, istutaanko lähdössä vaiko ei. Panin sen istumaan. Ja sitten menoksi. Vauhti oli hyvä ja Tabe kuulolla. Paria pyörähdystä lukuunottamatta sujuva rata aivan maaliin asti. Nolla olis tullut, jos olisin muistanut vielä tokavikankin esteen. Jota en siis muistanut, vaan ohjasin Taben tyylikkäästi suoraan vikalle. Pikkasen harmitti! Mutta josko tässä olis sitten tämän vuoden tilastodementiarata. Toinen rata oli puhdasta söhellystä. Itse asiassa, itsellä ei tällä hetkellä mitään mielikuvaa, mitä siinä tapahtui.

Sunnuntaina mentiin sitten Hyvinkäälle JAU:n kisoihin. Kolme starttia, kolme hylkyä. Sama tahti jatkui paitsi että tokalla radalla hyl tuli vasta vikalla esteellä! Sen verran parannusta! Agilityradat olivat kohtuullisen haastavia, varsinkin nopeille koirille. Hyllyä hyllyn perään pukkasi, joten senkin vuoksi voin olla ylpeä, että selvittiin Taben kanssa pahimmista ansoista. No, mitä sitten tapahtui? Sen kun tietäis! Tabe kulki vauhdikkaasta esteeltä toiselle ohjauksessa, kunnes tultiin keinulle. Edessä sen jälkeen enää suoraan rengas, pituus ja hyppy. Siis suorassa linjassa. Ja mitä tekee Tabe? Lähtee keinulta ilman lupaa (kontakti ok), hyppää renkaan, hyppää pituuden ja kääntyy 90 astetta sivulle putkeen! Siis mitä??? Putkeen!!! Ei tullut mieleenkään, että se sinne pujahtaisi. Mutta pujahtipa kuiteskin. Siihen suli meidän tämän vuoden ensimmäinen nolla ja LUVA ja mahdollisesti myös voitto!

Että tälleen! Mutta toisaalta olen kyllä tyytyväinen. Palikat alkaa olla kasassa: lähtö toimii, kepit toimii, kontaktit toimii (jotenkin, kunhan ei karkais). Enää sitten pitäisi pysyä mukana ja osata ohjata. Tabe kyllä toimii. Tästä on hyvä jatkaa. Ja tänään taas reenataan. Vuokkosissa, lämpöisessä tekonurmihallissa. Ruhtinaallista!

Herranen aika, kylläpä aika rientää! Eihän siitä nyt noin pitkään ole kulunut, kun viimeksi kirjoitin! Mutta kuiteskin, ollaan jo kohta lokakuussa ja ruska tekee tuloaan. Kesä on enää muisto.

Agirodun jälkeen oli karsintojen vuoro Seinäjoella. Mimmi ja Riesa kehässä. Ihan hyvinhän heillä. Pääsivät toiselle päivälle, mutta siellä sitten tuli pari hyllyä ja kisat loppuivat siihen. Mutta eivät ne huonoja ratoja olleet; se vaan on niin pienestä kii. Ehkä sitten ensi vuonna.

Loma kului mökkeillen ja käytiin me Saarenmaallakin kylpylöimässä. Mukava reissu. Täytyy ottaa uusiksi. Loman jälkeen oli sitten vuorossa Ahvenanmaa. Agilityn merkeissä, tottakai! Siellä vuorostaan kilpailtiin borderterrierin rotumestaruudesta. Tabsu, yllätys yllätys, sijoittui kolmanneksi heti emonsa ja veljensä jälkeen.  Mestaruus ratkaistiin kahden kolmosluokan radan yhteistuloksella. Tabe teki ensimmäisellä radalla puhtaan suorituksen pienellä yliajalla ja toisella radalla sitten keppikiellon vuoksi yliaikaa tuli vähän enemmänkin. Mutta kaksi tulosta kolmosissa joista toinen virheetön rata! Olo oli lähes kuin voittajalla! Virallisilla kakkosluokan radoilla ei sitten sen kummempia saatu aikaiseksi. Mimmi juoksi yhden radan Taben kanssa, sai vitosen kepeiltä ja yliaikaa. Siinäpä se.

BAT:n omissa kisoissa Mimmi niin ikään kilpaili Taben kanssa kahdella radalla. Tabe tekee Mimmin kanssa nättejä käännöksiä. Johtuisko siitä, että Mimmi kertoo ajoissa, mihin mennään? Mutta vauhti on selkeesti hitaampi kuin minun kanssa. Ainaskin siltä se tuntuu. Sen lisäksi, että meillä on näyttävät kaarrokset  Mutta Mimmi, turha luulla, Tabe on ja pysyy mun agikoirana. Se on meidän Juttu

Viime lauantaina sitten mentiin Lohjalle hakemaan nollia. Kolme rataa, kolme hyllyä. No joo, ei se aina natsaa. Mutta oli niissä radoissa jotain hyvääkin. Pysyi hienosti kaikissa lähdöissä, ekalla radalla kiva keinu, tokalla hienot kepit ja kolmannessa hyvä käännös (saksalainen?). Ja vauhti oli ennallaan. Oli hyvässä kontaktissa ja teki, mitä mamma pyysi. Se ajoitus, se ajoitus! Joskus kun sen saisi kohdalleen.

Kyllä nyt on sellainen olo, että olisi aika siirtyä eteenpäin. Kolmosiin. Lokakuun alussa kokeillaan taas.

Lähes viikko vierähtänyt viimeisestä agikoitoksesta eli Agirodusta. Näitä ollaankin kierretty viimeiset kymmenen-yksitoista vuotta. Tänä vuonna Lappeenrannassa. Että oli kuuma! Kuten myös kymmenen vuotta sitten. Perinteisesti Agirotu vietettiin siis helteisessä säässä. Se koettelee. Välillä käy jopa mielessä, että mitä järkeä on kärvistellä polttavassa auringossa muutaman startin vuoksi. Mutta toisaalta, onhan se kivaa. Kunhan muistaa juottaa ja kastella kisakaveriaan eikä haittaa tekisi, jos vaikka  välillä itsekin ottaisi vesihuikkaa ja sipaisisi aurinkorasvaa paljaaseen pintaan. Tänä vuonna muistin aamulla, mutta rasvanlisäykset unohtuivat päivän mittaan, joten tuliaisena oli punainen niska, pohkeet ja varpaat. Jälleen kerran.

Lähdimme reissuun perjantaina töiden jälkeen. Tällä kertaa kepokin suostui lähtemään mukaan roudaamaan tavaraa, auttamaan leirin pystyttämisessä, kuvaamaan ratoja, toimimaan tolppana. Ts. hoitamaan tärkeitä avustavia tehtäviä. Ja hienosti hoitikin, kiitos hänelle, vaikka luulenkin, että muutamat seuraavat agirodut saadaan taas kiertää ilman kepoa. Agirotu kun ei välttämättä ole se juttu sellaiselle ihmiselle, joka ei tähän lajiin ole hurahtanut. Kaksi päivää kentän laidalla ja kun ei olla kisapaikalla, sitten käydään ratoja läpi suullisesti.

Mitään suurta sukseeta emme tänä(kään) vuonna saavuttaneet. Perjantain startit jätimme väliin, joten kilpailut käynnistyivät sitten toden teolla vasta lauantaina. Meillä Taben kanssa ensimmäinen rata oli ihan ok, nollaa pukkasi, kunnes vanha dementia-peikko iski ja unohdin yhden hypyn. Tämän sain tietää vasta radan jälkeen. Radalla ihmettelin vain, miksi rataantutustumisessa en ollut huomannut  hypyn tarjoavan putken väärää päätä. Vai oliko se  väärä pää? Vai mihin päähän sitä pitikään mennä? Tabe ei kuitenkaan odotellut pohdiskeluni lopputulosta, vaan pujahti siihen päähän, joka oli hypyltä tarjolla. Välistä siis jäi toinen hyppy, joka olisi ohjannut koiran suoraan oikeaan päähän. Että tälleen tällä kertaa. Lähtö sujui, kontaktit sujuivat samoin kepit. Eli kaikki meidän aikaisemmat kompastuskohdat toimivat hyvin.

Radan jälkeen Tabe oli ihan naatti. Täysin poikki. Helle ja Tabe ei ole paras yhdistelmä. Ei muuta kuin vettä ja paljon! Ja kastelua. Seuraavaan starttiin oli monta tuntia, joten Mimmi sekoitti Tabsulle palautusjuomaa.

Toiselle radalle mentäessä Tabe oli jo tointunut hyvin ja lähti virkeänä liikkeelle. Rata kulki ihan hyvin, jopa hienosti meidän radaksi, kunnes Tabe päätti jättää kepit puolessa välissä ja kiipesi A:n harjalle ihailemaan maisemia. En tiedä, oliko kettuilua siitä, että pilasin edellisen radan , mutta nyt siis minun aivoni toimivat paremmin. Harmin paikka, nolla oli taas niin tyrkyllä eikä keppien jälkeen olisi ollut mitään ongelmallista meille. Hyvä sanoa näin, kun emme loppurataa suorittaneet. Joten Tabe tuli nätisti A:lta alas ja teki päätteksi vielä mallikkaan kontaktin!

Siinäpä sitten tämän vuoden Agirodun virallinen osuus. Riesalla ja Mimmillä ei mennyt sen paremmin, kaksi HYLyä heilläkin kotiintuomisina.

Illalla sitten saunottiin ja rillattiin muiden BAT:ilaisten hauskassa seurassa Marjolassa. Kaunis paikka Saimaan rannalla vain kivenheiton päässä kisapaikasta. Itse huoneet melko vaatimattomat varustukseltaan, mutta kyllä siellä yönsä vietti.

Sunnuntaina oli vuorossa sitten Open Class, joukkueviestit ja sennukisat, OC ekana. Olin ilmottanut siihen Taben Mimmin kanssa. Startti heti aamusta, kun ei aurinko vielä porottanut kovin kuumasti.  Tabe hyvässä vireessä, samoin Mimmi. Aluksi pari hyppyä ja A. Kova vauhti ja Taben askeleet eivät osuneet kohdilleen: Tabe ryntäsi vauhdilla päin A:n nousua, mistä sitten putosi reilun metrin korkeudelta niskoilleen maahan. Hurjan näköinen kuperkeikka! Koira vähän pöllämystynyt, mutta valmis jatkamaan rataa. Mutta onneksi Mimmi kuitenkin keskeytti radan tuomarin hämmästykseksi. Niissä adrenaliinihöyryissä ei pienet eivätkä isommatkaan kivut heti tunnu. Usein vasta tuntien, jopa päivien kuluttua. Joten mielestäni fiksu päätös.

Samoin Tabelta jäi myös joukkuerata ja sennurata tekemättä. Johtuiko sitten tästä vaiko tästä huolimatta, High energy BATterriers ylsivät hienosti neljänsiksi! Tabea paikkaamaan saatiin aito pohojalaanen Masa. Ja hienosti paikkasikin!

Sennurata olis ollut ihan kiva rata kisata Tabsun kanssa. Ei mitään pitkiä suoria juoksuja vaan kivaa kieputusta. Tosin en tiedä, olisko aivot toimineet sen paremmin Taben kanssa kuin Riesankaan. Olin ihan hukassa. Riesa tavoiltaan poiketen kyseli useammassa kohdassa, mitä halusin sen tekevän. Enkä osannut sitä sille kertoa  Unohdin käskyt, unohdin ohjauksen, unohdin radan. Aivot yhtä keitettyä puuroa! Sitä se tekee, kun laitetaan seniori-ikäinen tätiohjaaja kahden vuorokauden hellehelvetin jälkeen radalla. Hyvä, että osasin suunnistaa ulos radalta. Noloo!

Mutta tällaista tällä kertaa Agirodussa. Ensi vuonna mennään sitten Kuopioon?

ps. käytiin eilen Tabsun kanssa Niina Sorvarilla tsekkauksessa. Onneksi ei mitään suurta vahinkoa sattunut. Saatiin hoito-ohjeeksi venyttelyä ja kylmähoitoa. Näillä pitäisi Tabsu hoitua.

Helleilta Purinalla. Siinäpä ne tärkeimmät. Käytiin siis kokeilemassa Taben kanssa, miten käy agility Laamasen radoilla. Etukäteen arvelin sitä haastavaksi, mutta en ehkä niin haastavaksi, miksi se osoittautui.

Ensinnäkin, luvassa oli siis lämmin ja pitkä ilta. Kisat olivat kolmosille viralliset ja etukäteen ilmoittautuneita oli nelisenkymmentä. Laskeskelin, että turha meidän on mennä sinne notkumaan liian aikaisin: epäviralliseen osuuteen osallistuvat juoksevat kisaavien jälkeen, joten meidän vuoro olisi aikaisintaan puoli kahdeksan maissa. Joten aattelin odotella rauhassa kotona ja ilmestyä paikalle vasta, kun kisat ovat käynnissä. Näin teinkin.

Katselin kaikessa rauhassa kolmosluokkalaisten ratoja ja juttelin agituttujen kanssa. Kun viimeinen virallinen starttaaja oli lähdössä kuulutettiin, että seuraavana valmistautuu kisaan epävirallisesti osallistuvat. Siis mitä! Meille ei ollutkaan omaa rataantutustumista, kuten aiempina iltoina: tällä kertaa rataantutustumisissa oli kyllä ollut kaksi ryhmää, mutta epävirallisesti kisaavat tutustuivat jälkimmäisessä ryhmässä.

No, olin kyllä katsellut rataa jo sillä silmällä, mutta A:n takana olevat hypyt olivat jääneet epäselviksi. Olin ajatellut paneutua niihin sitten rataantutustuessani, samoin lähtöön, jossa oli ehkä vähän hankala keppikulma. Tämä jäi siis aatokseksi. Sain kuitenkin luvan tutustua rataan kahden minuutin ajan, mutta ehdin sen hädin tuskin käydä sen kerran läpi. Ongelmakohdat jäivät avoimiksi.

Ei muuta kun tohinalla Taben kanssa kehiin. Kaikki alkurutiinit jäivät tekemättä, joten melko valmistautumattomina mentiin, Ja sen kyllä sitten huomasikin. Kuvitelmani kuuliaisesta ja käsissä pysyvästä agiborderista sulivat sen siliän tien. Tabe pysyi kyllä lähdössä ja meni kepit oikein, mutta jätti sitten toisen kepin väliin. Palautin sen keppien alkuun ja Tabe näytti vanhaa kunnon taabetustaan. Teki toki sitten kepit, jonka jälkeen sivuutti seuraavana olleen pituuden ja pujahti A:n alta menevään putkeen. Tätä olin kyllä pelännytkin, mutta aattelin, josko sittenkin olisin ehtinyt ohjaamaan sen putken suun ohi. Mutta kun Tabe jätti pituuden väliin, ei minulla sitten ollut enää mitään mahdollisuuksia.

Putken jälkeen Tabsu paineli A:n ja lähti luvatta kontaktilta! Tästä sai sitten palkaksi HYIn, mutta aattelin kuitenkin teettää sillä kunnon A;n. Vaan mitä aatteli Tabe? Putkeeeeen!!!!! Ei siis korvia koiralla, kun putki oli tarjolla. Tein pikaisen muutoksen suunnitelmaani ja päätin ohjata vielä loppusuoran: hyppy, keinu ja hyppy. Ja nyt sitten keinu tehtävä kunnolla! Ja tekihän se. Seisoi niin kuuliaisena ja lähti vasta luvalla.

Joten siinä meidän rata lyhykäisyydessään. Tätä tää on. Siis just tätä! Välillä taivaissa, sitten kunnon tömähdys ja ollaan pyllyllään taas maan pinnalla. Mimmiltä sain vielä moitteet siitä, että annoin Tabelle niinkin paljon mahdollisuuksia törmäillä. Kysyi mokoma vielä, mitä olisin tehnyt, jos Tabe ei olisi suorittanut keinua kunnolla! Vastasin hämmentyneenä, etten ollut edes ajatellut moista mahdollisuutta. Niin varmasti kuitenkin uskon HYIn kaikkivoipaan voimaan.

Olen nyt sitten Pyöräilijä! Aivan, isolla P:llä! Hommasin itselleni pyöräilykypärän! Pienen painostuksen jälkeen mutta kumminkin. Olen siis lopultakin päättänyt hoitaa työmatkat pyörällä. Tosin pienellä säävarauksella. Jos aamulla sataa, niin  en lähde polkemaan. Enkä talvella. Tai jos on jonnekin menoa suoraan töistä. Tää on vaarallista, kun alan luetella poikkeuksia päätökseeni. Olen hyvä keksimään syitä jättää pyörä kotiin istuutuakseni volkkarin ratin taa. Joten sanotaan vaan, että tästä lähtien pyöräilen töihin.

Matkahan ei ole pitkä. En ees kehtaa kertoa, kuinka lyhyt. Jotain viitettä siitä voi antaa se, että suunnittelen jo pitempää reittiä   Mutta vielä siihen kypärään. Se on musta ja virtaviivainen. Siinä on pieni lippa ja tuuletusaukot. Ja tuntuu jotenkin hyvältä päässä. Käytin sitä ensimmäisen kerran perjantaina kotimatkalla (ostin kypärän ruokiksella). Jotenkin tuntui turvallisemmalta lasketella mäkeä kolmeakymppiä. Tunsin yhteenkuuluvuutta pyöräileviin työmatkalaisiin. Ja katsoin kummeksuen ellen suorastaan säälien ihmisiä, jotka polkivat pyöräänsä ilman kypärää! Sellaisiakin vielä on! En siis ollut viimeinen pää paljaana ajava.

En tiedä, miksen ole aiemmin moista hankintaa tehnyt. Ehkä se vaan on tuntunut liioittelulta. Olenhan sentään opetellut pyöräilyn jo pikkulikkana. Vuosikymmeniä sitten. Ja kun kerran sen tempun on oppinut, sen osaa aina. Näinhän sitä sanotaan. Ja miten sen sitten opin? Eipä siihen aikaan monellakaan ollut lastenpyöriä apupyörineen. Joten kun kädet ylettyivät ohjaustankoon ja jalat polkimille, oli aika alkaa opettelu. Minun ensimmäinen pyöräni oli äidin vanha Raleigh. Oli kuulemma ensimmäisiä sodanjälkeisiä raleigheja. Oli vaihteet ja kaikki. Paitsi jalkajarruja. Mutta se ei meno haitannut.

Työnsin pyörän mäen päälle, nousin polkimille seisomaan (en ylettynyt istumaan satulaan) ja annoin mennä! Vauhdilla mökkitietä alas asti. Ja pysähdys nokkos/vadelmapuskaan. Rähmälleen. Ja ei kun uudestaan. Näin sitä sitten harjoittelin pyörällä ajoa aika tovin. Seuraavaksi opettelin polkemaan. Samalla metodilla. Vauhti vaan vähän kovempi. Eikä jarruista edelleenkään tietoa. Sormet eivät yltäneet käsijarrujen ympäri. Jossain vaiheessa sitten isä otti pyörästä vaihteet pois ja asensi jalkajarrut. Näin opin sitten pysähtymään muutenkin kuin  puskaan syöksymällä.

Seuraava vaihe oli sitten, kun opettelin polkemaan istuallaan. Tähän vaiheeseen pääsin tosin vasta sitten kun varpaat juuri ylettyivät polkimiin. Mutta sekin vaihe tuli. Kesät kuluivat pitkälti pyörän selässä. Ja opettelin ajamaan ilman käsiä, välillä ilman jalkojakin. Tosin tätä taitoa en enää koe niin tarpeelliseksi. En siis aio kokeillakaan, vieläkö onnistuisi. En vaikka joku yllyttäisi. Toisaalta, nythän minulla on kypärä! No, en ehkä kuitenkaan.

Joten osaan siis ajaa pyörällä, aion pyöräillä työmatkat tästä eteenpäin. Kypärä päässä! Ai niin, perjantaina työmatkalla, kaaduin rähmälleni, tosin pienessä vahdissa. Mutta persus on arka. Pitäiskö hankkia ajohaalari?